Tapaninpäivän 2004 tsunamia seuranneen valtavan luonnonkatastrofin paikan päällä kokeneen raportti Matkaviikossa, nyt kun tapahtuneesta on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta.
Teksti: Irja Pellinen
’Heräilemme laiskan mukavasti hyvin nukutun yön jälkeen hotellimme aamiaiselle Sri Lankan Beruwelassa tapaninpäivän aamulla vuonna 2004. Päivän suunnitelmiin kuuluu aamiaisen jälkeen vesijumppa hotellin altaalla, rentoa oleilua, romaanien lueskelua ja yhteinen lounas tuttujen oppaiden kanssa. Haluan keskustella heidän kanssaan mahdollisuudesta ottaa kummilapsi läheisestä lastenkodista. Ehkä päässemme myös käymään siellä tutustumassa sen toimintaan. Illalla on paikallisella temppelillä suuri täyden kuun juhla, jonne olemme menossa porukalla.
Olemme lomailleet jo toista viikkoa Sri Lankassa, joista ensimmäinen viikko kiertomatkalla lähinnä saaren keskiosissa ja toinen viikko on nyt menossa rantalomalla. Bussissa mukana olleet matkalaiset ovat tulleet viikon aikana tutuiksi, vaikkei suurimman osan nimistä ole mitään tietoa. Käytämme toisistamme selän takana itse keksiämme hyvinkin kuvaavia lempinimiä, kuten Mikkelin lupsakka mies ja Tumma vaimo, Lapin mies ja Vaalea vaimo, Tytär ja Isä, Porvoon puhelias nainen ja Porvoon hiljainen mies, Videokuvaaja, Punalippisnainen sekä Hienostelijanaiset. Minun lempinimeni, jonka kuulen jälkeenpäin, on Hauska nainen ja miehestäni kutsutaan nimellä Hoikka mies.
Odottelen yhdeksän jälkeen aamiaisella lisää maitoa kahviini toisessa kerroksessa sijaitsevan ravintolan suuren ikkunan edessä. Katselen alas palmupuiden varjostamaan puutarhaan ja sen taakse merelle. Puutarhassa aurinko paistaa lämpimästi ja uimapukuiset lomalaiset asettelevat pyyhkeitään rantatuoleille. Lapset juoksevat ympäri uima-allasta, kauppiaat ripustavat värikkäitä vaatteita ja huiveja hotellin puutarhan ja rannan välisen kevyen aidan päälle myytäviksi.
Mitä ihmettä tapahtuu? Meri tulee kuin hiipien ryömimällä kohti rantahietikkoa ja jatkaa määrätietoisesti matkaansa kohti aitaa kaataen sen. Rannalla kävelyllä olevat ihmiset ja kauppiaat huutelevat ihmeissään, joku kaatuu veden voimasta. Vaikka meri näyttää ylhäältä katsottuna tulevan rauhallisesti eteenpäin, jatkaa se reippaasti kulkuaan kohti puutarhaa, uima-allasta ja hotellin ensimmäistä kerrosta. Puutarhassa vesi ei ole enää kauniin sinistä, vaan ikävän ruskeaa, jopa liejumaista.
Puutarhakalusteet lähtevät liikkeelle veden mukaan rauhallisesti. Hädissään olevia ihmisiä alkaa juosta, kuka minnekin. Näen kun uima-altaan vesi sekoittuu ruskeaan veteen vaihtaen väriään muutamassa sekunnissa.
”Mitä tämä on?”. kysyn viereeni tulleelta tarjoilijalta, jolla on odottamani maitokannu kädessään. ”Ehkä tämä johtuu täydestä kuusta”, hän sanoo epäröiden. ”Onko näin tapahtunut ennen täydenkuun aikaan?” kysyn tarjoilijalta englanniksi edelleen. ”Ei, ei koskaan aikaisemmin”, vastaa hän haparoiden ja hieman peloissaan.
Kahvit jäävät juomatta, lähdemme mieheni kanssa raput alas hotellin aulaan katsomaan, mitä tuhoja merestä noussut kuravellivesi on saanut aikaan aulassa ja huoneissa.
Hotelli koostuu kolmekerroksisesta keskikohdasta, jossa ylin kerros on tyhjänä ilman ikkunoita harjakaton alla. Keskellä toisessa kerroksessa on ravintola rannan puolella ja sen takana pihan puolella iso parveke. Ravintolan alapuolella maan tasossa on vastaanotto, aula ja baari, josta avautuvat suuret ikkuna ja lasiovet puutarhaan. Tästä hotellin keskikohdasta lähtee kaksikerroksiset siipiosat molempiin suuntiin. Niissä sijaitsevat käytävien varrella hotellihuoneet, joissa on ensimmäisessä kerroksessa koko seinän kokoiset liukuovelliset ikkunat puutarhaan ja merelle päin.
Toisessa kerroksessa on parvekkeet, eikä vesi ole yltänyt sinne asti. Kaikissa alakerran huoneissa meriveden voima on rikkonut ikkunat ja terassien ovet. Näissä huoneissa on liejuista vettä polveen asti. Tavaroita kelluu kuraveden pinnalla. Pihan puuhun on kietoutunut jonkun kännykän laturi johtoineen. Puun vieressä puskassa roikkuu värikäs uimapuku kuin siihen päälle heitettynä.
Ihmiset ovat tulleet rannalta ja altaalta tarkistamaan tuhoja ja keräämään tavaroitaan. Otan huoneesta hakemallani kameralla kuvia. Mieheni soittaa kännykällään oppaille ja kertoo tilanteestamme hotellilla.
Lähdemme rannan suuntaan mieheni kanssa ja samaan aikaan meri on vetäytynyt monta sataa metriä kauemmaksi, jättäen koko merenpohjan näkyviin. Näemme paljon kaloja, jotka sätkivät kuivalla entisellä merenpohjalla. Useat paikalliset keräävät sieltä kaloja astioihinsa. Huomaan koralliriutan hotellin edustalla, sekin on kuivaa maata nyt. Minusta ei tunnu hyvältä ja sanon miehelleni, että lähdetään pois täältä. Ihmisiä tulee kauempaa rannalta kohti hotellia, osa on kaatunut veden voimasta ja osa näyttää loukanneen itsenä joutuessaan veden vietäväksi.
Pakkaan huoneessamme tavaroita matkalaukkuihin, jotka nostan vaatekaappiin. Kerään itselleni tärkeimmät tarvikkeet kassiin mukaan: laturit, kännykän, kameran, lääkkeet, hammassuojat, lompakon ja tallelokeron avaimen.
Samassa mieheni puhelin soi ja opas soittaa kertoen, että varokaa, kaikki pois rannalta ja hotellilta, hän on kuullut jostain, että vettä tulee vielä lisää! Kerron miehelleni, että alakerrassa on paljon perheitä siivoamassa ja keräämässä tavaroitaan märistä huoneistaan. Päätämme, että hän lähtee toiseen käytävään ja minä menen meidän käytävään varoittamaan vaarasta.
Laskeudun huoneestamme alempaan kerrokseen ja aloitan huutamaan kaikilla osaamillani kielillä, suomeksi, englanniksi ja saksaksi, että kaikki pois, vettä tulee lisää, kaikki ulos ja pois hotellista. Kävelin rauhallisesti, mutta sydän pamppaillen kuraisessa käytävässä eteenpäin kohti hotellin keskiosaa ja vastaanottoa.
Käyn katsomassa ravintolassa toisessa kerroksessa, mitä siellä tapahtuu. Sinne on kerääntynyt joukko erimaalaisia ihmisiä, lomalaisia ja hotellin henkilökuntaa. Kiinnitän huomioni moniin loukkaantuneisiin. Ihmisiä on selvästi shokissa, pelästyneitä, jopa kauhuissaan.
Näen tutun naisen Irman, joka kertoo, että he olivat kävelemässä rannalla hotellista sivummalla, alueella, jossa lähikylän ihmiset pitävät pieniä kahviloita ja kauppakojuja. Irma kertoo, että he miehensä Taiston kanssa joutuivat siellä mereltä tulleen suuren aallon alle. Aalto oli ollut yli kaksi metriä korkea, koska se oli pyyhkäissyt rannalla olleiden ihmisten yli selvästi. Irma on loukannut jalkansa ja siitä vuotaa verta. Hotellin henkilökunta tuo ensiaputarvikkeita ravintolaan ja yritämme auttaa Irmaa ja muita loukkaantuneita.
Myöhemmin selviää, että ensimmäinen aalto tulee hotellin kohdalla matalana kuin ryömien, koska siinä edessä on koralliriutta, joka vaikuttaa tsunamin rantautumiseen. Riutan ulkopuolella rannalla ensimmäinenkin aalto on tullut ryminällä ja huomattavasti korkeampana.
Vastaanoton miehet kantavat kollegansa, kauniissa värikkäässä paikallisten naisten vaatteessa, sarissa olevan nuoren naisen pöydän päälle. Hän näyttää nukkuvalta. Koitamme muutaman italialaisen nuoren miehen kanssa hänen pulssiaan. Mietimme miten elvytystä pitäisi antaa. Huomaamme, että olemme selvästi ainoat paikalla, joilla on jotain käsitystä ensiavun antamisesta. Emme tunne pulssia, emmekä saa sitä tuntumaan, tytön rinta ei kohoa. Hän ei nuku, epäonnistumme yrityksissämme elvyttää häntä henkiin. Tytön työtoverit peittävät hänen kauniin levolliset kasvonsa vihreänkeltaisella huivilla.
Mieheni ja Irman mies Taisto tulevat paikalle ja lähdemme heidän kanssaan kohti rappuja suunnitelmana mennä vastaanottoon ja sitä kautta ulos hotellista ja kohti tietä, kauemmas merestä. Tämä jää suunnitelmaksi, koska kun olen melkein alimmalla rapulla, näen oikeasta silmäkulmastani aulabaarin suurien ikkunoiden takaa tulevan valtavan kuohuvan vesimassan lähestyvän jyräävän pikajunan vauhdilla meitä. Pienen hetken aion seurata miestäni, Taistoa ja muita vastaanotosta ja baarista juoksevia ihmisiä ulos hotellista. Tajuan samassa sekunnin sadasosassa, että en pärjää tuossa valtavassa vesimassassa. Tartun edessäni olevan Irman käteen ja vedän häntä takaisin rappuja ylöspäin. Työnnän samalla alaspäin tulevat Tuulan ja Sepon toisen suuntaan ja huudan kaikille, että ylöspäin, ylöspäin. Juoksemme rappuja ylös ohi ravintolakerroksen yhä ylemmäs katonharjan alle.
Tärisemme kaikki järkytyksestä. Irmaa itkettää Tauno, jonka hän näki juoksevan ulos. Lohdutan häntä halaamalla sanoen:”Mieheni Risto pitää huolta tuolla ulkona Taunosta, ihan kuten minä pidän sinusta huolta täällä.” Katson ylös harjakaton korkeuksiin ja sanon hiljaa mielessäni, anteeksi. Tiedän, että tuolla ulkona kukaan ei pysty pitämään kenestäkään muusta huolta, hyvä jos pärjäävät itsekään. Veden voima on valtava, ja sitä vastaan on ihmisen erittäin vaikeaa tai jopa mahdoton taistella.
Mietin miten Risto ja Tauno ja muut siellä pärjäävät. Epäusko kaikesta kalvaa mieltäni. Mitä tapahtuu, mitä tämä kaikki on? Sillä välin toinen valtava tsunamiaalto iskeytyy rantaan ja huuhtoo mukanaan lisää tavaraa ja ihmisiä kohti metsää ja sisämaata.
Laskeudun takaisin kohti toisen kerroksen ravintolaa ja näen siivoojan kärryn. Mietin mitä tärkeää siitä voisi ottaa mukaan. Kerään muutamia lakanoita, tyynyliinoja sekä vessapaperia laukkuuni.
Koska pelkäämme, että milloin tahansa voi tulla lisää valtavia aaltoja, keräännymme ylös terassille kylän puolelle. Meitä on parisen kymmentä erimaalaista lomailijaa, suomalaisia, englantilaisia, italialaisia ja venäläisiä ainakin. Joukossa on aikuisia ja muutamia lapsia sekä joitakin hotellin henkilökunnasta. Lapset itkevät. Katson terassin kaiteelta alas ja koitan huutaa Ristoa. Kukaan ei vastaa. Kurainen vesi velloo hotellin pihalla, josta aallot jatkavat kohti tietä, metsää ja kylää. Autoja, epämääräistä tavaraa ja roskia kelluu veden mukana. Mereltä on huuhtoutunut vene hotellin taakse. Kieltäydyn näkemästä ruumiita vedessä. Hotellin takana ollut aita on romahtanut.
Jaan kaikille terassilla olijoille tyynyliinoja päänpäälle auringon suojaksi. Oikeasti haluan liinat heidän kasvojen ja päiden suojaksi. Ajattelen, että jos suuret ikkunat ravintolaan ja rantaan päin särkyvät päällemme uudesta vielä korkeammasta hyökyaallosta. Haluan suojata heitä lasinsiruilta. Laitan yhden tyynyliinoista pääni päälle.
Lohdutan englantilaisia lapsia, jotka itkevät haluavansa kotiin ja sopertavat, että he eivät halua kuolla. Kerron, että me pääsemme kaikki täältä pian pois ja olemme turvassa, kukaan ei kuole. Heidän vanhempansa istuvat shokissa vieressä, eivätkä he kykene lohduttamaan lapsiaan.
Siirryn tarkkailemaan pihaa ja mietin hetken aikaa, miten minä itse voin. Katson käsiäni, jotka tärisevät shokin takia. Oikean käden nimettömässä loistaa uusi mieheltäni joululahjaksi saamani kaunis sormus. Siinä on keskellä Sri Lankan oma sininen safiiri ja molemmilla sivuilla kaksi pienenempää valkoista safiiria. Mietin, että onneksi sormus on tallessa sormessani, eikä se ole huoneessamme. Puristan tutisevat käteni päättäväisesti nyrkkiin ja sanon itselleni:” Ei tärinä haittaa – en ole nyt suorittamassa mitään aivokirurgiaa.”
Aikaa kuluu ja vesi lainehtii allamme edelleen. Pikkuhiljaa sen pinta alkaa laskea. Emme uskalla liikkua terassilta kuin ravintolaan. Kurkkaan rapuilta alaspäin ja huomaan valtavan tallelokerokokonaisuuden siirtyneen vastaanoton viereisestä huoneesta keskelle vastaanoton ja hotellin sisäänkäynnin lattiaa. Kaikkialla on kaaosta, sekamelskaa ja likaisen ruskeaa vettä tai jäänteitä siitä.
Näen Riston ontuvan terassille. Hän on yltä päältä kuraisen veden kastelema, silmälasit ja sandaalit ovat kadonneet ja oikeassa jalassa on koko säären pituinen pahannäköinen verinen haava. Mutta hän on hengissä! Hän on roikkunut sähkötolpassa halausotteessa, kuten hän itse kertoo. Siinä hän oli pelännyt ja väistellyt vedessä kelluvia autoja, etteivät ne liiskaa häntä.
Ennen tolppaan kiinnipääsyä, hän oli ollut uppeluksissa moneen kertaan ja yrittänyt päästä kuraisessa vedessä jotenkin pintaan. Aika vaikeaa arvioida likaisessa vedessä, missä suunnassa on pinta. Kuravedessä, jossa ihminen pyörii kuin pesukoneen linkouksessa ympäri ei suuntiin. Onneksi hän pyöri myös pinnan suuntaan haukkaamaan lisää happea ja onneksi hän loukkasi jalkansa, eikä lyönyt päätään.
Tolpalta hän on jossain vaiheessa päässyt kahlaamaan rakenteilla olevan talon katolle. Katolla on ollut muitakin vettä paenneita ihmisiä. Sinne kahlatessa vettä on lainehtinut hänen rintaansa asti. Luultavasti talo on ollut aivan kunnossa ennen veden tuloa, mutta näyttää nyt enää osittain rakennetulta.
Vesi laskee ja hotellille tulee lisää märkiä, loukkaantuneita ja järkyttyneitä ihmisiä. Useat etsivät perheenjäseniään ja ystäviään, joka ovat kadonneet.
Miehieni hakee muutaman muun kanssa alakerran baarista vettä, samalla jotkut paikalliset ryöstävät sieltä alkoholit. Tarjoavat pulloa väkevää kuulemma miehellenikin, joka järkevänä haluaa mukaansa mieluummin vesipulloja. Jaamme pulloja terassilla oleville.
Noin yhden jälkeen iltapäivän puolella uskaltaudumme lähtemään joukolla pois hotellilta ja kohti tietä sekä läheistä kukkulaa. Kaikkien mielestä on turvallisempaa olla ylempänä mäellä. Kahlaamme polveen asti olevassa vedessä ja yritämme väistellä sähköpylväitä ja kaikkea roskaa sekä tavaraa, jota on pihalla ja tiellä. Kävellessä pelkäämme, että tulee uusia suuria aaltoja mereltä.
Reittimme varrella talot ovat tuhoutuneet osittain, varsinkin alimmista kerroksista on jäljellä vain tukirangat. Ikkunat, ovet ja seinät ovat huuhtoutuneet veden mukaan. Aidat ja muut rakennelmat ovat kadonneet. Minua pelottaa kaatuneet sähkötolpat ja retkottavat sähköjohdot. Eikö vesi johdakin hyvin sähköä?
Pääsemme lähellä olevalle kukkulalle ja siellä olevan talon terassille varjoon istumaan. Siellä täällä puutarhassa on ihmisiä ryhminä istumassa tai seisomassa. Välillä joku epätoivoinen kiertää kysymässä, olemmeko nähneet heidän perhettään tai ystäviään. Joillakin on puhelin tai kamera, josta he näyttävät kuvia rakkaistaan. Toivon, että he kaikki löytyvät jossain vaiheessa hyvissä voimissa ja kunnossa. Tauno löytyy myös kukkulalta, hän on selvinnyt aalloista kiipeämällä palmuun. ”Otin mallia muista”, kertoo 70 – vuotias jäntevä Tauno. Aika ukko, ajattelen mielessäni.
Kukkulalla puhelimeni saa yhtäkkiä yhteyden verkkoon, ja se soi. Veljeni on huomannut teksti-tv:ssä uutisen Indonesian maanjäristyksestä ja joitain tietoja tuhoista on jo tihkunut Suomeen. Kerron hänelle tilanteemme hotellilta ja että olemme turvassa kukkulalla mieheni ja muutamien muiden kanssa. Pyydän häntä soittamaan ja välittämään tiedon Aurinkomatkoille toimitusjohtajan sihteerille Marja Liedolle, jonka sukunimen varsinkin saan sanoa, jopa huutaa moneen kertaan. Puhelinyhteys pätkii. Pyydän veljeäni myös soittamaan sekä tyttärilleni, jotka ovat viettämässä joulua isänsä luona ja mieheni aikuisille pojille. Välillä puhelimeeni tulee verkkoyhteys, mutta en pysty soittamaan lapsilleni, vaikka yritän useasti. Puhelinverkot ovat osittain tuhoutuneet tai ruuhkautuneet.
Muutamia tekstiviestejä piippaa kännyyn hätääntyneiltä ystäviltä ja perheenjäseniltä Suomesta. Onneksi olen eronnut lasteni isästä ja tyttäreni ovat turvassa hänen luonaan, eivätkä minun mukanani nyt matkalla, ajattelen huojentuneena. Riston pojat ovat myös viettämässä omaa jouluaan Suomessa. Toivottavasti veljeni soitto rauhoittaa heitä, eikä huolestuta lisää.
Saamme käyttää vessaa läheisen talon sisällä. Paikallisen mittapuun mukaan upea suuri talo sijaitsee meren puolella ylhäällä kukkulalla. Talon isäntä on jonkin maan kunniakonsuli ja puhuu hyvää englantia. Käymme Tuulan kanssa siellä yhdessä ja katsomme jyrkältä rinteeltä alaspäin rantaan ja merelle. Huomaan kaiken kadonneen alhaalta rannalta ja sanon siitä Tuulalle. Hän kivahtaa takaisin: ” Ei siinä rannalla ole aikaisemmin ollut mitään.” Muistutan hänelle, että siinä on ollut tie, kylä ja taloja. Olemme kulkeneet sen läpi monta kertaa bussilla hotellille tullessa ja mennessämme sieltä pois retkille. Tuula on edelleen vahvasti sitä mieltä, ettei siinä ollut mitään. Mietin mielessäni, että joskus on parempi kieltää asia kokonaan, kuin ajatella koko kylää, joka on huuhtoutunut mereen ja kadonnut ihmiset mukanaan.
Kaksi tutuista oppaista saapuu myöhemmin iltapäivällä luoksemme. Mieheni lähtee heidän ja muutaman muun kanssa hotellille tarkistamaan tilannetta. He etsivät hotellin keittiöstä meille ruokaa ja juomaa. Syömme haarukoilla ja lusikoilla lounaan jälkiruuaksi tarkoitettuja kakkuja, piirakoita ja hedelmiä suurilta tarjoiluastioilta kaikki yhdessä. Oppaat ovat saaneet yhteyden Helsinkiin ja kertovat jotain tietoa Phuketin tuhoista. Samalla he mainitsevat, että Kao Lakiin ei ole saatu yhteyttä olleenkaan. Olemme oppaiden ja mieheni kanssa samaa mieltä, että se tarkoittaa kaikkein pahinta mahdollista.
Samalla reissulla Risto hakee matkatavaroitamme huoneestamme. Kaikki alakerran huoneet ovat täysin tuhoutuneet. Huoneet ovat Tuulan kertoman mukaan kuin tilataidetta. Kaikki mikä ei ole lähtenyt veden mukana, on taipunut ja vääntynyt. Hotellin käytävillä ja huoneissa on vaarallista kulkea. Hotellin eteläinen sivusiipi on kokonaan romahtanut. Meidän pohjoispuolen huonekäytävään toiseen kerrokseen pääsee kuitenkin ja sielläkin lattialla näkyy jälkiä vedestä. Samalla ne, joilla on tallelokeron avaimet tallessa, saavat litimärät passinsa, rahat ja muut tallelokeroiden aarteet itselleen.
Päätä särkee minulla ja monella muulla. Onneksi pakkasin lääkkeet mukaani huoneestamme. Annan kipulääkettä muillekin pääsärkyisille. Ne eivät auta, jälkeenpäin saan selville, että yksi shokin oireista on kova päänsärky, joka ei tule muutamaan päivään hellittämään.
Vastaani tulee kukkulalla hotellin vastaanoton päällikkö. Minulla on ollut edellisenä aamuyönä hänen kanssaan valtava riita. Jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä känninen henkilökunta soitti musiikkia hotellin baarissa nupit kaakossa. Tarkoittaen sitä, että kukaan ei nukkunut huoneissaan, kun kovaääninen musiikki tärisytti jopa sänkyjä. Kävin pyytämässä hiljaisuutta ja lopulta hermoni menettäneenä huutamassa heille useasti ongelmasta, mutta mikään ei auttanut. Yritin jopa vetää raivoissani soittimen johdot irti pistokkeista. Päällikkö oli myös itse humalassa ja sitä mieltä, että nyt pidetään hauskaa ja luukutetaan musiikkia äänekkäästi. Heidän joulunviettonsa muistutti enemmänkin meidän vappua hurjimmillaan. Nyt sovimme päällikön kanssa riitamme ja hän pyytää anteeksi käyttäytymistään.
Oppaat saapuvat pienen kuorma-auton kanssa, jonka lavalle kiipeämme. Osalla on jotain tavaraa mukanaan, suurimmalla osalla ei mitään. Meidät ajetaan muutaman kilometrin päähän kylän keskustaan kultaliikkeen viereen odottamaan seuraavaa siirtymistä. Täällä saan ensimmäisen kerran yhteyden tuttavan puhelimella Suomeen ja lapsiini. Kerron huolestuneille tyttärilleni, että olemme turvassa ja hyvässä kunnossa, eikä ole mitään syytä huoleen. Meitä kaikkia itkettää.
Tapaamme myös Mikkelistä kotoisin olevat ystävämme Urhon ja Arjan sekä muutamia muita kadoksissa olleita henkilöitä täällä. Arja halaa kovaa ja pitkään minua, luulen että kylkiluuni musertuvat. He ovat juosseet hotellin tarjoilijapojan Samilin kanssa hotellista metsän poikki pakoon, kun aalto on seurannut heitä. Urho oli jäänyt juostessaan kiinni piikkilanka-aitaan ja repinyt pahannäköisen haavan jalkansa. Kukkulalla, jonne he ensiksi pelastautuivat, heille kerrottiin, että hotellimme on täysin tuhoutunut ja kaikki siellä ovat kuolleet.
Seuraavaksi me lähdemme vielä kauemmaksi rannasta kylän moskeijalle, korkealle mäelle turvaan. Siellä pyydetään, että ne, joilla on vielä kengät, sandaalit tai lipokkaat jaloissaan, jättävät ne oven ulkopuolelle. Pyydän anteeksi, että emme kaikki pysty peittämään hartioitamme. Muslimimiehet sanovat, että ei haittaa, vaikka teillä ei ole peittäviä vaatteita ja olkapäät näkyvät. Nyt on erikoistilanne.
Saamme moskeijalla syötävää ja juotavaa sekä lataamme kännyköitämme. Ilta on pimentynyt ikkunoiden takana ja pihalla seisoo ihmisiä pienissä ryhmissä keskustellen. Monet kyselevät omaistensa perään ja kadoksissa on edelleen useita henkilöitä. Erään suomalasiperheen isä ja kaksi poikaa kyselevät perheen äidin ja yhden veljen perään. Kerron nähneeni heidät viimeksi hotellihuoneessa keräämässä tavaroita ennen suurten aaltojen tuloa. Kurkkua puristaa, kun en voi kertoa parempia uutisia.
Ennen siirtymistämme moskeijalta keräämme kiitokseksi auttajillemme rahaa kirjekuoreen. Lahjoitamme sekalaisia seteleitä, ne joilla on rahaa ja lompakko tallessa.
Oppaat onnistuvat yöllä järjestämään kuljettajan ja paikallisbussin, jonne pakkaudumme. Bussi on todella huonokuntoinen, ahdas ja rämisevä. Lähdemme väsyneinä monen tunnin matkalle kohti Colomboa.
Matkalla ajattelin, että kuolemme kolarissa. Bussikuskimme ajaa kuin riivattu pimeällä, mutkaisella ja huonokuntoisella tiellä. Onneksi ei ole juurikaan muuta liikennettä. Ennen tsunamia paremmassa kunnossa ollutta, rannan tuntumassa kulkevaa tietä, emme voi enää käyttää. Meidät pysäytetään poliisien partiointipisteillä monta kertaa matkamme aikana. Joka paikkaan sattuu istuminen kovilla penkeillä, väsyttää ja päätäni särkee.
Kirjoitamme mieheni kanssa ylös tapahtumien kulut ja ajat, nyt kun ne vielä ovat tuoreessa muistissamme. Aamuyöllä olemme vihdoinkin perillä Colombossa ja hotellissa. Meitä vastassa on lääkäri ja saamme syötävää sekä juotavaa. Ruoka vaan ei maistu.
Puku päällä ja kravatti kaulassa touhuava nuorehko lääkäri puhdistaa haavoja spriillä kaataen sitä suoraan avohaavoihin. Potilaiden kasvot vääristyvät tuskasta ja jotkut valittavat ääneen. Lisäksi hän piikittää jäykkäkouristusrokotteita loukkaantuneille.
Saamme huoneet ja osaan majoittuu useampia pariskuntia tilanpuutteen vuoksi. Koska mieheni on loukkaantunut ja hän joutuu hoitamaan työtehtäviä, saamme oman huoneen. Hän työskentelee henkilöstö- ja hallintojohtajana matkanjärjestäjällä ja auttaa oppaita evakuoimaan matkustajia Colomboon ja kohti Suomea. Oman kännykkänsä hän menetti meren aaltoihin, joten hän hoitaa asioita minun pelastuneella puhelimellani. Sen akku ei tahdo kestää, joten hän istuu ammeen reunalla kylpyhuoneessa, lataa kännyä ja puhuu samalla. Jostain syystä lataus onnistuu vain kylpyhuoneen pistorasiasta.
Onneksi maanantaina löytyy kadoksissa olleita matkalaisia, myös suomalaisperheen äiti ja poika, jotka olivat pelastuneet hotellilta ja saaneet heti kyydin Colomboon. Useita kertoja seuraavien päivien aikana kuulemme huhuja, että uusia tsunameja on tulossa. Hotellimme ei onneksi ole aivan välittömästi merenrannalla Colombossa. Silti herään yöllä tarkistamaan korkealta hotellihuoneen ikkunasta, näkyykö rantaan tulevia jättiläisaaltoja.
Maanantaina tullessani Tuulan kanssa käymään huoneessamme, mieheni hoitaa passittomien matkalaisten asiaa puhelimessa työpaikalleen Suomeen. Kylpyhuoneen kaakeleista kaikuu hänen vihainen äänensä:” Soittakaa sinne ulkoministeriöön ja käskekää niiden tunkea passinsa perseeseensä.” Tuulan ilme on hämmästynyt ja kysyvä. Kerron hänelle: ”Ahaa, mieheni se siellä kuuluu hoitavan työasioita.” Intiasta hotelliimme on saapunut Suomen konsuli, joka on byrokraattina hetkeä aikaisemmin kertonut oppaille, että kaikkien passittomien on käytävä valokuvassa, jonka jälkeen hän myöntää heille väliaikaisen matkustusdokumentin. Järkyttyneillä ja väsyneillä oppailla on tarpeeksi tehtävää ja järjesteltävää ilman valokuvaustakin. Menee puolisen tuntia, kun konsuli saa puhelun ulkoministeriöstä. Laitetaan listalle nimet ja tiedot henkilöistä, joiden passit ovat kadonneet. He pääsevät poikkeuksellisesti sen kanssa lähtemään maasta ja Suomeen sisään.
Tulkkaan maanantaina lääkäriämme, kun hän kiertää huoneissa loukkaantuneita hoitamassa. Lisäksi autan useita henkilöitä hankkimaan itselleen vaatteita, kenkiä ja välttämättömyystarvikkeita viereisessä ostoskeskuksessa. Tulkkaan ja neuvon, sekä autan etsimään oikeita kokoja ja tuotteita. Monet ovat kadottaneet silmälasinsa, eivätkä näe kunnolla. Osa on vieläkin niin shokissa, että ei ymmärrä tarvitsevansa pitkähihaisia puseroita ja housuja kotimaahan joulukuun lopussa saapuessaan. En pysty olemaan paikallani ja saan toisten auttamisesta itselleni tekemistä. Oppaat järjestävät rahaa lainaksi tarvitseville.
Käymme mieheni kanssa ostamassa myös hänelle uudet sandaalit ja hän ihmettelee kaupoissa, miksi kaikki kauppiaat tuntevat minut. Hän ei tajua, että olen ollut moneen kertaan eri ihmisten kanssa siellä tinkimässä ja auttamassa ostosten teossa useassa liikkeessä maanantain ja tiistain aikana.
Tiistaina iltapäivällä hotellin pihalla minua vastaan kävelee reippaasti paikallinen mies puvussa ja tervehtii tuttavallisesti kädestä puristaen. Tervehdin häntä ja ihmettelen samalla, kuka hän voi olla. Samassa silmäni osuvat hänen raidalliseen kravattiinsa. Muistan eilen ihmetelleeni sitä samaa solmiota heilumassa haavojen päällä, kun hän hoiti loukkaantuneita hotellihuoneissa kiertäen ja minä tulkkasin ja availin sidostarvikepaketteja hänelle. Lääkärillä on ollut kiirettä ja hän kiittää avustani.
Kuulemme Colombosta saaren eteläkärkeen Calleen tapaninpäivän aamuna matkalla olleesta junasta, joka on jäänyt tsunamin alle. Koko juna on kaatunut ja huuhtoutunut raiteelta metsään. Kuolleita on paljon. Jos Indonesian maanjäristys ja sitä seurannut tsunami olisi tullut vuorokautta aikaisemmin joulupäivänä, olisimme olleet bussillinen suomalaisia samassa kohdassa radan vieressä olevalla maantiellä retkellämme Calleen.
Illansuussa lähdemme bussilla lentokentälle. Lentomme on evakuointilennon nimellä, mutta oikeasti se on juuri se normaali Finnairin lomalento, jolla meidän on ollut suunnitelma palata alun perinkin. Lentokentällä on jonkin verran kaaosta, koska siellä on paljon muitakin koneeseen ja Suomeen pyrkiviä. Vain pahiten loukkaantuneet otetaan meidän paluumatkalaisten lisäksi tähän koneeseen mukaan. Monet joutuvat jäämään odottamaan seuraavia lentoja kotiin. Halaan pitkään lentokentälle jääviä oppaita. ”Muistakaa pitää huolta itsestänne ja toisistanne, levätkää myös välillä”, muistutan heitä äidillisesti. Vihdoinkin pääsemme matkaan kohti kotia ja lapsia.
Koneessa on vastassa lentohenkilökunnan lisäksi lääkäri. Kysyn lääkäriltä, miten hän on suunnitellut hoitaa loukkaantuneita. Koska suurimmalla osalla ovat haavat housujen ja paitojen alla piilossa, lääkäri on sitä mieltä, että täällähän on hyväkuntoisista porukkaa. Lisäksi hän kertoo, että suunnittelee hoitavansa heitä Dubain välilaskun aikana. Koska olen kiertänyt Colombon hotellissa lääkärin tulkkina ja apuna, pystyn kertomaan miehelle, mikä ongelma on kenelläkin ja missä kohtaa he istuvat koneessa. ”Jos odotat Dubaihin asti, on suuri vaara, että joku on saanut veritulpan siihen mennessä ja haavat pahenevat ilman puhdistusta ja tikkejä ”, totean lääkärille. Hän yllättyy tiedoista. ”Mikä kädetön tunari”, ajattelen mielessäni hänestä. Keskustelen lentoemäntien ja purserin kanssa. Pyydän heitä järjestämään tilaa exit-paikalle, jotta lääkäri voi aloittaa hoitotyön heti kun olemme ilmassa.
Sovimme, että koneessa näytetään eilisen illan YLE:n tv-uutiset meille videolta. Henkilökunta epäröi ensin, koska he kertovat, että se on hurjan näköistä katsottavaa ja mukanamme on lapsia. Kerron, että me olemme tsunamin kokeneet, joten tiedämme mitä on tulossa. Purseri kuuluttaa, että uutiset näytetään ja jos joku ei halua katsoa, kannattaa pitää silmät kiinni. Seuraamme uutisvideon tapahtumia hiljaa. Videolla on kuvaa tsunamin aalloista ja tuhoista Thaimaassa. Tutun näköistä.
Purseri kysyy minulta myöhemmin:” Anteeksi, mutta kuka sinä olet? Siis kun järjestät asioita ja olet niin hyvin perillä kaikesta, loukkaantuneistakin.” Kerron olevani Pellisen Irja ja taustaltani matkatoimistoihminen, opas ja matkanjohtaja. Lisäksi valaisen häntä, olleeni mukana auttamassa edellisten päivien tapahtumissa. ”On jäänyt päälle tämä touhuaminen”, kerron heille, sillä minulle on edelleen vaikeaa istua alas ja rauhoittua. Tämäkin kuuluu shokin oireisiin päänsäryn ja käsien vapinan lisäksi, selviää minulle myöhemmin.
Koneessa kiertäessäni näen nuoren naisen kirjoittavan vihkoon tapahtumia. Kynä lentää ruutujen päällä ja tekstiä tulee tauotta. Erotan kirjoituksesta ”olin uppeluksissa ja kuin pesukoneessa pyörimässä”. Juttelen hänen kanssaan hetken tapahtumista. Hän on ollut rannalla sukelluskoulun toimistossa vuokraamassa välineitä, kun aallot iskivät läpi rakennuksen ja hän jäi veden alle.
Pieni poika käsi sidoksissa istuu vanhempiensa kanssa. Hänellä on päällään sinimustapunainen Superman-puku. Pikkumies kertoo minulle tomerana: ”Minä olen supermies, koska pelastuin aallokosta ja loukkasin vain käteni.” Vastaan hänelle:” Olen samaa mieltä, olet ehdottomasti suurin supermies.” Vieressä olevilla vanhemmilla on kyyneleet silmissään. Niin minullakin.
Kun saavumme viimein Helsinkiin varhain aamulla 29. joulukuuta, on meitä vastassa matkanjärjestäjän edustajia, lentokenttähenkilökuntaa ja SPR kriisityöntekijöitä. Jokaiselta kysytään nimi, sekä mistä kohteesta ja hotellista on tulossa. Kysyjällä on edessään matkustajaluettelo, johon hän nimen perään laittaa plusmerkin mustalla tussilla. Minun silmiini se näyttää ristinmerkiltä. Osoitan oikean käden sormillani ristiä, sininen safiirisormukseni välkehtii kirkkaan valon osuessa siihen. Kommentoin vastapäätä istuvalle henkilölle:” Älä laita tuota ristiä mustalla, sillä me olemme onneksi elossa.”
Tietojen mukaan tsunamissa 26.12.2004 lähinnä Indonesiassa, Thaimaassa ja Sri Lankassa loukkaantuneita oli yli 34.000, kotinsa menettäneitä oli yli 430.000, menehtyneitä oli yhteensä noin 230.000 henkilöä, joista suomalaisia menehtyi yhteensä 179, heistä yksi iäkkäämpi nainen Sri Lankassa. ’
.
.
NB. Ylläoleva, Matkaviikon kontekstissa varsin laaja artikkeli kertoo Tapaninpäivänä 2004 Sri Lankassa tsunamin kokeneiden Irja Pellisen ja hänen äskettäin edesmenneen puolisonsa, tuolloin Aurinkomatkojen hallinto- ja henkilöstöjohtaja Risto Pellisen näkemymyksen ja kokemuksen tapahtumista. Teksti ja sen sanavalinnat ovat Irja Pellisen.
Matkaviikko kiittää kirjoittajaa!