Makea vesi on noussut eri puolilla maailmaa yhdeksi rajalliseksi, jopa niukaksi elämisen ’perusalkuaineeksi’. Matkailun näkökulmasta vesivarat, niiden riittävyys ja hinta, ovat muiden asumisen kustannusten nousun ohella saaneet eniten paikallista kansaa barrikaadeille myös siellä, missä runsas matkailu- ja siihen liittyvä vapaa-ajan asuminen kilpailevat resursseista alueen pysyvien asukkaiden tarpeiden ja etujen kanssa.
Ulkoministeriömme julkaiseman Kauppapolitiikka -lehden tuoreessa numerossa 3-2024 on suorastaan hätkähdyttävä artikkeli ”Vedestä on tullut ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa”. Meille, joille vesi eri tavoin on historiallisesti ollut lähes itsestään selvä nautintaoikeus, tuo kirjoitus avaa silmiä ja antaa rajusti ajattelemisen aihetta – eikä nyt tarkoiteta yksinomaan hallituksemme virittelemää vesihuoltolaitoksiamme koskevan lainsäädännön valmistelussa olevia muutoksia.
Kauppapolitiikka -lehden artikkelin mukaan kansalaisten henkilökohtainen vedenkäyttö on kuitenkin vain hyvin pieni osa, n. 3-4 prosenttia ja teollisuuskin käyttää ’vain’ saman verran. Niinpä ylivoimaisesti suurin osa maapallon makeasta vedestä, yli 90 %, käytetään maataloudessa. mm. viljelymaan keinokasteluun. Kun maataloustuotteista hyvin suuri osa menee eläinten rehuksi, päädytään artikkelissa arvioon, että yhden naudanlihakilon tuottaminen kuluttaa vettä jopa 15 000 litraa! On siten valtava merkitys, mitä ruokapöytäämme katamme – kotona tai matkoilla.
Perpektiiviharhan veden käytössämme aiheuttaa se, että emme riittävästi tiedosta, että yli puolet meidän vedenkäytöstämme aiheutuu ulkomailla – ja lisäksi usein vesipulasta kärsivillä alueilla, vaikka emme itse edes matkustaisi merta edemmäs. Selitys: kun tomaatteja tuodaan Espanjasta, niiden kasvattamiseen tarvittava vesi käytetään Espanjassa. Kaupasta ostettu T-paita on vaatinut 2700 litraa vettä Intiassa puuvillan kasvatukseen. Se riittäisi yhdelle henkilölle juomavedeksi 900 päivää!
Veden merkityksellisyys myös matkailun ’polttoaineena’ kirkastui konkreettisimmin Matkaviikon skribentille jo varhaisten matkanjärjestäjävuosieni mittaan erityisesti pienellä Maltalla, kun olin lanseeraamassa saarivaltiota suomalaisille valmismatkamarkkinoille 1980-luvun puolivälissä.
Maltan kolmella asutulla saarella ei ole minkäänlaisia sisävesistöjä, ei jokia eikä järviä. Kaikki taivaalta tuleva vesi otetaan visusti talteen ja säilötään kuivia jaksoja varten suuriin reservoaareihin. Niukkoja pohjavesiä on pumpattu perinteisesti tuulimyllyjen avulla. Myös jätevesiä kierrätettiin jo 1980-luvulla. Keinokastelun avulla viljelmiä, puistoja ja jopa urheilukenttien viheriöitä ylläpidettiin kierrätetyllä ja ’riittävästi’ puhdistetulla viemärivedellä. Mereen ei jätevesiä laskettu – eikä varmaankaan edelleenkään lasketa, mikä tietysti on erinomainen asia!
Lisäksi jo tuolloin 1980-luvulla osa Maltan talousvedestä puhdistettiin Välimeren suolapitoisesta vedestä käänteisosmoosin menetelmällä – reverse osmosis (RO) ! Silti joidenkin tuntien katkot käyttöveden saannissa olivat arkipäivää paikallisille asukkaille, kun putkilinjoja vuorollaan alueittain suljettiin vedenkäytön rajoittamiseksi muutama tunti kerrallaan. Turistihotelleissa noita rajoituksia ei juurikaan havaita, sillä hotelleilla on isot paisuntasäiliöt, joilla mennään katkosten yli.
Eikä pieni Malta todellakaan ole ainoa veden vähyyttä kokeva maa ja alue. Monet matkailun suosikkikohteista sijaitsevat alueilla, joilla tilanne on samanlainen.
Meidän hyvään veteen tottuneiden on syytä pohtia ja arvostaa puhtaita vesivarojamme elintärkeänä resurssina, joka on syytä pitää vastuullisesti hallittuna, käytettynä ja oikein hyödynnettynä myös tulevaisuudessa – eikä ainoastaan koti-Suomessa vaan koko telluksella! – EH