Kuluvalla viikolla liputimme Mikael Agricolan päivää, joka samalla on suomen kielen päivä. Tämä kirvoitti Matkaviikon skribentin pohtimaan muutamaa satunnaista kielikukkasta, joihin hän usein törmää omassa työympäristössään. Kielen ilmaisut ja kielelliset innovaatiot usein herättävät suuriakin tunteita ja aikaansaavat sanallista miekkailua puolesta ja vastaan.
Ensimmäiseksi mieleen tulvahti harmittavan usein kuultu termi ”liikematkailu”. Hiljattain sitä toisteli oikein juhlapuheessa suuren hotelliyhtiön johtaja. Mutta eiväthän yritykset ja työnantajat ainakaan pääsääntöisesti lähetä työntekijöitään matkailemaan. Sitä tekevät elämyksiä hakevat oman rahan matkustavaiset, matkailijat eli turistit. Pyhitettäköön siis termi matkailu heille.
Yritysten työ- eli liikematkoista täsmällinen termi olkoon edelleen liikematkustus. Liikematkustus on yritysten investointitoimintaa, johon liittyy myös ROI (Return On Investment) eli tuotto-odotus matkan panostuksen palautumiseksi yritykseen.
Toinen matkustamisen liittyvä aihe ovat paikannimet. Translitterointi eli tekstin esittäminen jollakin muulla kirjaimistolla kuin alkuperäisellä, aiheuttaa erilaisia kirjoitusasuja: Kreikan Heraklion – Iraklion, Rhodes -Rhodos – Rodos kieliasuissa on vaikutuksensa, minkä kielen ääntämystä palvelemaan ne on translitteroitu. Sama pätee moniin esimerkiksi venäjänkielisiin, kyrillisin kirjaimin alun perin kirjoitettuihin nimiin. Mutta tämäkään ei selitä, että Venäjän erikoinen ja erillään sijaitseva tukikohtakaupunki Puolan ja Liettuan kainalossa, Kaliningrad monen suomalaisen suussa lyhenee virheellisesti Kalingradiksi. Neuvostopoliitikko, jonka mukaan kaupunki on nimetty, oli nominatiivimuodossa nimeltään Mihail Kalinin – ei Kalin.
Kolmas ilmaisu on ”äärimmäinen”. Nykyään lähes kaikki on äärimmäisen hyvää tai äärimmäisen tärkeätä, joskus jopa äärimmäisen halpaa. Useimmiten osuva ilmaisu olisi erittäin hyvä tai varsin mainio tai kovin kehno. Jos urheilija sijoittuu kuudenneksi tai kymmenenneksi, ei hänen suorituksensa ole äärimmäisen hyvä – vaikka hyvä olisikin. Ja kun se äärimmäisen hyväkin jonakin päivänä ylitetään, miten asia sitten ilmaistaan? Äärimmäinen on jo kärsinyt pahan inflaation!
Teitittely on osaltaan niin unohtunut tapa, että jopa useimmilta sitä yrittäviltä asia ei mene oikein. Predikaatti eli verbi taipuu väärässä luvussa, monikossa, vaikka yhtä henkilöä puhutellaan: te olette tehneet, jos puhumme useille, mutta Te olette tehnyt kun teitittelemme yhtä henkilöä, vaikkapa tasavallan presidenttiä tai vanhempaa täti-ihmistä.
Ja vielä on se omistusliite eli possessiivisuffiksi, jonka vähäiseen käyttöön, kenties jopa häviämiseen suomen kielestä, olemme jo tottumassa tai saamme pian tottua. Mutta eihän silti voi liittää eri persoonan suffiksia ilmaisuun: ”Minä en ole huolissaan, emmekä me ole huolissaan” vaan ”minä olen huolissani ja me olemme huolissamme”.
Vaalikaamme kaunista ja täsmällistä kieltämme – tulenkantajina kaikki, jotka käytämme sitä myös muiden edessä!
nipottaa
Matkaviikon Skribentti